Urut

on

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Urut kirkkosoittimena

Urkujen keksijä oli Aleksandriassa 200-luvulla eaa. elänyt Ktesibios, jonka hydraulos-nimisessä soittimessa yhdistyivät ilmalla soivat pillit ja vesi. Vesiurut olivat antiikin Kreikassa suosittu soitin. Niitä käytettiin myös Rooman valtakunnassa hoviseremonioissa ja amfiteattereissa.

Liturgiseen käyttöön urkuja on rakennettu 900-luvulta lähtien. Ajan huomattavimmissa uruissa Winchesterin tuomiokirkossa oli 400 pilliä ja 40 kosketinta, soittajia tarvittiin kaksi ja 26:ta paljetta polki 70 miestä. Urkujen asema vakiintui kuitenkin hitaasti, koska vain laulun katsottiin sopivan jumalanpalveluksiin. Vuonna 1287 Milanon kirkolliskokous hyväksyi urut ainoaksi jumalanpalvelussoittimeksi, ja 1300-luvulla urut alkoivat yleistyä, kun niitä rakennettiin Euroopan suurkaupunkien ja luostarien kirkkoihin.

Urkujen kokoa kasvatettiin pillirivejä lisäämällä. Jotkut pilleistä oli viritetty soimaan yhtä tai useampaa oktaavia korkeammalta kuin perussävel. Näin urkujen äänen voimakkuus ja kirkkaus kasvoi. Keskiajan lopulla kehiteltiin ratkaisuja, joilla soittaja voi valita mitkä pilleistä kulloinkin soivat. Ensin ilmalaatikko jaettiin kahtia ja toinen puolisko varustettiin sulkuventtiilillä, jolloin soittaja saattoi sulkea osan korkeammista pilliriveistä pois. Edelleen monimutkaisemmilla teknisillä ratkaisuilla päästiin vähitellen siihen, että soittaja saattoi kontrolloida kutakin pilliriviä eli äänikertaa erikseen.

Renessanssiaikana urkujen soinnillisia mahdollisuuksia kehitettiin: pillit jaettiin pillistöihin, joilla kullakin oli oma koskettimistonsa. 1400-luvulla alankomaalaiset urkujenrakentajat sijoittivat myös pillistöt akustisesti erilleen toisistaan pää-, selkä- ja yläpillistöön. Urut saavuttivat vähitellen messussa kuoron kanssa tasavertaisen aseman. Tultaessa 1500-luvulle urut olivat kehittyneet teknisesti nykyisenkaltaiseen muotoonsa. Uskonpuhdistuksen jälkeen Saksan protestanttisissa kirkoissa urkujen tehtävänä oli johdattaa seurakunta virsilauluun ja vuorotella seurakuntaveisuun kanssa itsenäisillä urkusäkeistöillä. Virsilauluun liitettiin urkusäestys Saksassa 1600-luvulla.

Urkujen sointia muokattiin romantiikan ihanteiden mukaiseksi 1800-luvulla. Kuuluisia tältä aikakaudelta ovat ns. ranskalaisromanttiset urut, jotka tunnetaan niiden sinfoniaorkesterin ilmaisuvoimaa jäljittelevästä soinnistaan. Vastareaktiona syntyi 1900-luvun alussa urkujenuudistusliike, joka ”löysi” uudestaan vanhemmat soittimet ja alkoi vastustaa 1800-luvun urkujenrakennuksen ilmiöitä. Elelektroniikan mukanaan tuomia apulaitteita lukuun ottamatta uusia mullistavia innovaatioita urkujenrakennuksessa ei ole oikeastaan enää sataan vuoteen tehty.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s