Urut

on

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Urut kirkkosoittimena

Urkujen keksijä oli Aleksandriassa 200-luvulla eaa. elänyt Ktesibios, jonka hydraulos-nimisessä soittimessa yhdistyivät ilmalla soivat pillit ja vesi. Vesiurut olivat antiikin Kreikassa suosittu soitin. Niitä käytettiin myös Rooman valtakunnassa hoviseremonioissa ja amfiteattereissa.

Liturgiseen käyttöön urkuja on rakennettu 900-luvulta lähtien. Ajan huomattavimmissa uruissa Winchesterin tuomiokirkossa oli 400 pilliä ja 40 kosketinta, soittajia tarvittiin kaksi ja 26:ta paljetta polki 70 miestä. Urkujen asema vakiintui kuitenkin hitaasti, koska vain laulun katsottiin sopivan jumalanpalveluksiin. Vuonna 1287 Milanon kirkolliskokous hyväksyi urut ainoaksi jumalanpalvelussoittimeksi, ja 1300-luvulla urut alkoivat yleistyä, kun niitä rakennettiin Euroopan suurkaupunkien ja luostarien kirkkoihin.

Urkujen kokoa kasvatettiin pillirivejä lisäämällä. Jotkut pilleistä oli viritetty soimaan yhtä tai useampaa oktaavia korkeammalta kuin perussävel. Näin urkujen äänen voimakkuus ja kirkkaus kasvoi. Keskiajan lopulla kehiteltiin ratkaisuja, joilla soittaja voi valita mitkä pilleistä kulloinkin soivat. Ensin ilmalaatikko jaettiin kahtia ja toinen puolisko varustettiin sulkuventtiilillä, jolloin soittaja saattoi sulkea osan korkeammista pilliriveistä pois. Edelleen monimutkaisemmilla teknisillä ratkaisuilla päästiin vähitellen siihen, että soittaja saattoi kontrolloida kutakin pilliriviä eli äänikertaa erikseen.

Renessanssiaikana urkujen soinnillisia mahdollisuuksia kehitettiin: pillit jaettiin pillistöihin, joilla kullakin oli oma koskettimistonsa. 1400-luvulla alankomaalaiset urkujenrakentajat sijoittivat myös pillistöt akustisesti erilleen toisistaan pää-, selkä- ja yläpillistöön. Urut saavuttivat vähitellen messussa kuoron kanssa tasavertaisen aseman. Tultaessa 1500-luvulle urut olivat kehittyneet teknisesti nykyisenkaltaiseen muotoonsa. Uskonpuhdistuksen jälkeen Saksan protestanttisissa kirkoissa urkujen tehtävänä oli johdattaa seurakunta virsilauluun ja vuorotella seurakuntaveisuun kanssa itsenäisillä urkusäkeistöillä. Virsilauluun liitettiin urkusäestys Saksassa 1600-luvulla.

Urkujen sointia muokattiin romantiikan ihanteiden mukaiseksi 1800-luvulla. Kuuluisia tältä aikakaudelta ovat ns. ranskalaisromanttiset urut, jotka tunnetaan niiden sinfoniaorkesterin ilmaisuvoimaa jäljittelevästä soinnistaan. Vastareaktiona syntyi 1900-luvun alussa urkujenuudistusliike, joka ”löysi” uudestaan vanhemmat soittimet ja alkoi vastustaa 1800-luvun urkujenrakennuksen ilmiöitä. Elelektroniikan mukanaan tuomia apulaitteita lukuun ottamatta uusia mullistavia innovaatioita urkujenrakennuksessa ei ole oikeastaan enää sataan vuoteen tehty.

 

ORGANS

Organs as a church instrument

The inventor of the organ, Ktesibios, who lived in Alexandria in 200 BCE. powered his hydraulic instrument with water, and air from airborne pipes. Water flutes were popular musical instruments in ancient Greece. They were also used in the Roman Empire, in court ceremonies and amphitheaters.

Organs have been built for liturgical use since the 900s. In the most notable organ of the time in Winchester Cathedral, there were 400 pipes and 40 keys, two musicians were needed and 70 men to blow 26 bellows. However, the role of the organ was slowly stabilized because only song was considered suitable for worship. In 1287, the Synod of Milan adopted the organ as the only organ for worship, and in the 14th century, the organ began to become more common when it was built in the churches of European cities and monasteries.

The size of the organ was increased by the addition of a row of pipes. Some of the pipes were tuned to sound one or more octaves higher than the base tone. Thus, the volume and clarity of the organs grew. At the end of the Middle Ages, solutions were developed to enable the musician to choose which pipes to play at any given time. First, the air box was split in half and the other half was equipped with a shut-off valve, whereby the musician could close some of the higher reeds. Further, more complex technical solutions gradually led to the musician being able to control each row of pipes, ie the organ stops, separately.

During the Renaissance, the voicing possibilities of the organ were developed: the pipes were divided into rows, each with its own keyboard. In the 15th century, the Dutch organ builders also placed the acoustics apart from each other in the main, back and upper flush. The organs gradually reached an equal status with the choir at the mass. Upon the arrival of the 16th century, the organ had developed into a technically similar form as today. After the Reformation, in the Protestant Churches of Germany, the organ was to lead the congregation to the chorale and alternate with the chant of the congregation with independent organ staves. The chorale was accompanied by the organ accompaniment in Germany in the 17th century.

The sound of the organ was adapted to the ideals of romance in the 19th century. Famous for this era are the so-called French-romantic organ known for their symphony orchestra-mocking sound. In the beginning of the 20th century, an organ rebuilding movement was born, which ‘rediscovered’ the older instruments and began to resist the phenomena of the 19th century organ building. With the exception of electronic devices, new revolutionary innovations in organ building are no longer made for a hundred years.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s